Kesällä vuonna 1984 kaksi aktiivisesti eri kuoroissa laulavaa kaverusta keskustelivat kuorolaulusta.

Toinen heistä tarvitsi kuoroa Sibelius-Akatemian diplomitutkintoa varten. Jonkin laatukuoron lainaaminen oli ykkösvaihtoehto mutta usean tiedustelun jälkeen kävi selväksi, että kuoronjohtajat eivät mielellään lainanneet kuoroaan nuorelle ja kokemattomalle opiskelijalle usean kuukauden projektia varten.

Toinen kaveruksista kysyi, eikö olisi mahdollista pyytää joukkoa hyviä laulajia auttamaan ystävää hädässä.

Idea tuntui pähkähullulta, kerätä toisilleen tuntemattomia laulajia yhteen, laulajia ilman yhteistä historiaa ja ilman yhteistä tulevaisuutta. Kuoronjohdon diplomeja oli tehty vasta kaksi tai kolme koko maassa joten koko asia oli kaikille uusi.

Siihen aikaan kuoroissa oli tavallista, että keskivertolaulajien lisäksi oli yksi tai kaksi "kellokasta", henkilöitä jotka osasivat hieman paremmin kuin muut, osasivat lukea nuotteja jne.

Idea oli se että kerättäisiin kuorollinen näitä kellokkaita, joiden pitäisi ainakin teoriassa suoriutua tehtävästä kelvollisesti.

Ohjelmistovaatimukset olivat korkealla; piti olla erilaisia tyylejä: modernia ja vanhaa musiikkia, romantiikkaa unohtamatta, kaikki tämä a cappella.

Orkesterisäestyksellinen osa tutkinnosta tehtäisiin, ja tehtiinkin Kirkkonummen kamarikuoron ja -kamariorkesterin kanssa. Joulukuussa 1984 esitettiin Bachin Jouluoratorio Kirkkonummen kirkossa arvostelulautakunnan läsnäollessa.

Harjoitusaikaa uudella kuorolla oli muutama kuukausi, minkä jälkeen olisi annettava diplomikonsertti tammikuussa 1985.

Lähdettiin tuumasta toimeen. Parhaat laulajat, jotka kaverukset tunsivat, saivat kutsun: 4 sopraanoa, 4 alttoa, 4 tenoria ja 4 bassoa; yhteensä 16 laulajaa.

Ensimmäiset harjoitukset pidettiin syksyllä 1984 Vanhalla ylioppilastalolla.

Kuoronjohtajakokelas oli opiskellut vuoden Panulan kapuluokalla, ja hänen mielestään kuoron piti harjoitella niin kuin orkesteri. Niinpä ensimmäinen harjoitus alkoi siitä että annettiin äänet ensimmäiseen lauluun, johtaja löi alas, ja sitten alettiin laulaa.

Ei stemmaharjoituksia, ei pianolla auttamista, heti vaan musisoimaan.

Laulajat näkivät nuotit ensimmäisessä harjoituksessa ensimmäistä kertaa. Luulisin, että kaikille oli outo kokemus, kun kaikki olivatkin yhtä hyviä nuotinlukijoita eikä kukaan päässyt loistamaan taidoillaan, kun ryhmän kaikki muutkin jäsenet olivat hyviä laulajia. Kaikki joutuivat tekemään parhaansa pysyäkseen muiden mukana.

Kokemus oli uusi ja miellyttävä. Luulisin, että harjoitukset olivat kaikille yhtä juhlaa.

Musiikkia päästiin tekemään heti ja kaikki joutuivat antamaan parastaan koko ajan, myös johtaja.

Jokainen harjoitus oli jo jonkinlainen esitys, valmista jälkeä tuli nopeaan tahtiin.

Tammikuussa annettiin konsertti, ensin Kirkkonummella, ja sitten diplomikonsertti Sibelius-Akatemian salissa Pohjoisella rautatiekadulla, jossa oli arvostelulautakunta paikalla.

Solistina konserteissa lauloi Taru Valjakka.

Konsertin piti olla projektin päätepiste, ja kuorotoiminnan loppua siihen.

Toisin kävi.

Yleisradio oli saanut vihiä uudesta kuorosta, kutsui sen studioon nauhoittamaan ja lähetti nauhan EBU:n kuorokilpailuun "Let the peoples sing". Kuoro voitti kamarikuorosarjan ja yht´äkkiä alkoi kalenteri täyttyä konserteista kotimaassa ja ulkomailla. Kuorolle piti keksiä nimi ja siitä kaikki lähti.

Tehtiin yhteistyötä Radion sinfoniaorkesterin, Avantin, Tapiola sinfoniettan, Oopperan ja monien muiden tahojen kanssa.

Maakuntaorkesterit kutsuivat kuoroa tekemään passioita ja oratorioita, myös a cappella -konserteille oli kysyntää. Dowland-konsertti Joensuun laulujuhlilla, Matteuspassio Lahdessa, Bachin luterilaiset messut Kuopiossa. Purcellin ooppera Dido ja Aeneas Helsingin kaupunginorkesterin kanssa ja Hämeenlinnassa periodisoittimien kanssa. Konsertteja oli koko ajan.

Kuoron johtajasta tuli myös suosittu, voi sanoa yön yli. Tapiolan kamarikuoro, Radion kamarikuoro, Savonlinnan oopperajuhlat kaikki halusivat juuri hänet kuoronsa johtajaksi.

Suomalainen kamarikuoro lauloi kaikenlaista ohjelmistoa, mutta kaksi säveltäjää oli ohjelmistossa hyvin usein: J. S. Bach ja Erik Bergman olivat kuoron suosikkeja. Erik Bergmanin musiikkia äänitettiinkin kokonainen levy samoin levyllinen Heikki Sarmannon musiikkia.

Ulkomailla konsertoitiin mm. Dortmundissa, jossa laulettiin paikallisen orkesterin kanssa Gershwinin Porgy ja Bess mukana afroamerikkalaiset solistit, kutsujana ja konsertin johtajana Moshe Atzmon. Samassa kaupungissa annettiin myös a cappella -konsertti.

Kuoro toimi erittäin aktiivisesti ensimmäiset kymmenen vuotta. Vuonna 1995 johtaja siirtyi kuoromestariksi Kansallisoopperan palvelukseen, ja voi kai sanoa: hautautui sinne kymmeneksi vuodeksi. Oopperatalossa työskentely vaatii työntekijöiltään kaiken ajan, muuhun aikaa ei juurikaan jää ja vierailut loppuivat siihen.

SKK nukahti Ruususen uneen; kun keikkoja ei voitu ottaa vastaan niin kuorokin pikku hiljaa katosi tilaajien muistista. Vuonna 2006 johtaja päätti uransa oopperassa ja alkoi miettiä, mitä kivaa voisi elämässään vielä keksiä. Hän oli alkanut luotsaamaan kamarikuoro Kampin laulua vuotta aikaisemmin. Mutta nyt olisi aikaa muuhunkin.

Johtajan 50-vuotispäivä oli sopivasti käsillä. Jotkut hankkivat moottoripyörän kun täyttävät 50, tai toteuttavat jonkin muun nuoruuden haaveen. Johtajan haave oli yksinkertainen: herättää oma kuoro taas henkiin, kokeilla vieläkö pystyisi käynnistämään vanhan kuoronsa, jota käytännössä ei enää ollut olemassakaan.

Sadussa prinssi tulee ja suutelee nukkuvaa prinsessa Ruususta. Mutta ketä kuoronjohtaja voisi suudella ja olisiko siitä mitään hyötyä? Laulajat tuskin pitäisivät kovinkaan suuressa arvossa koko ajan suutelemaan pyrkivää johtajaa.

Johtajalla oli aina ollut yksinkertainen suhde käytännön asioihin. Hän ajatteli, että jos se onnistui vuonna 1984, se onnistuisi nytkin.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Laulajia kyllä saatiin ensimmäiseen produktioon mutta seuraavaan piti laulajia taas etsiä kovalla työllä. Ajat olivat muuttuneet. Vaikutti siltä että kukaan ei halunnut sitoutua, vaan tultiin jos päästiin ja ehdittiin.

Muutama uskollinen laulaja tuli aina mukaan kun pyydettiin, muuten laulajat vaihtuivat koko ajan.

Alkoi olla selvää että jotain täytyisi tehdä, näin ei voitu jatkaa, tämä ei ollut mikään kuoro. Pahimmassa tapauksessa johtaja joutuisi myöntämään, että ei tästä nyt mitään tullutkaan ja koko toiminta pitäisi lopettaa.

Muodostettiin neljän hengen hallitus, joka raudanlujasti uskoi kuoron uuteen nousuun.

Päätettiin lähteä uudestaan kilpailemaan silläkin uhalla että ei ehkä pärjättäisikään.

Kuoro pyrki EBU:n kuorokilpailun "Let the peoples sing" Suomen karsintoihin, tuli valituiksi Suomen edustajaksi ja taisteli tiensä myös finaaliin.

Kuoro oli valmistautunut huolella, opetellut ohjelmiston ulkoa, harjoitellut uutterasti ja teki harjoituskonsertteja kotimaassa. Nyt kuorolla oli tavoite.

Matkustettiin Manchesteriin, Englantiin kilpailemaan. Kuoro tuli kilpailussa neljänneksi.

Oliko joku ajatellut, että voitaisiin voittaa sama kilpailu, taas? Voi olla.

Eurooppalaisittain voi ajatella, että oltiin kilpailun neljänneksi paras kuoro, suomalaisittain että hävittiin kun ei voitettu.

Kuoro voitti silti jotain paljon tärkeämpää. Prosessi yhdisti laulajia. Aivan kuin vaivihkaa kuoro syntyi uudestaan. Suudelmaa ei tarvittukaan, tarvittiin pitkä yhteinen projekti, rakkaus laulamiseen, ja ennen kaikkea ihmiset, jotka viihtyvät yhdessä.

Tämä oli Suomalaisen kamarikuoron salaisuus alun perin, ja se on kuoron salaisuus edelleen.

Ja nythän se ei ole enää mikään salaisuus, kun se on tässä kerrottu.

Eric-Olof Söderström

Kirjoittaja on kuoron perustaja ja johtaja. Hän toimii Porvoon ruotsinkielisen tuomio- kirkkoseurakunnan kanttorina.